Varmaan elämäni kauhein maaliskuu. Jollei sitten kauhein kuukausi ikinä.

Ihmeelliset pelkotilat vaivaavat. Beta-salpaajat jo käytössä, mutta nekin pelottavat. Yritän selvitä täysjärkiseksi tekemällä kaikkea mahdollista terapeuttista. Miljoona kasvia on kylvetty, osa menee kylmäkäsittelyn kautta (sinivaleunikko yms.).

Jostain syystä pahinta on ollut noiden koirien seuraaminen. Namu sai sen kohtauksen siitä stressistä, että Doris vahingossa hyökkäsi sen kimppuun ja että johtajakoiran rooli oli uhattuna. Ja nyt kun se hirveessä lääkityksessä huojuen  kokee olonsa epävarmaksi niin pelkää taas tytärtään ja siitä on uhkana uusi kohtaus ja mä kuljen siinä vieressä ja yritän estää tilanteita. Lääkitys on täydessä tehossaan vasta noin viikon päästä. Onneksi keksin ostaa apteekista DAPin.

Jussi viihtyy hoitokodissa ja sen puolesta mun ei onneksi tarvitse hirveästi stressata. Tiistaina sitten taas. Onneksi uusia kohtauksia ei ole tullut.

En ole syönyt kunnolla kohta kuukauteen, mutta paino ei vaan pahemmin laske. Kai sitä hyvä vasikka elää juomallakin.

Ettei menisi elämä liian helpoksi, niin viime viikon maanantai-iltapäivänä sai lempikoirani Namu elämänsä ekan epilepsiakohtauksen, joka jatkui ja jatkui ja jatkui - ehkä 20 h, en tiedä kun se rauhoitettiin aika tämäkästi (valvoin yhden yön sen kanssa) - aamulla lähdin ajamaan Vantaalle Aistiin ja koira vinkui häkissään koko matkan kummallisissa oireissaan. Klo 10:30 perillä ja kahden lääkärin suurin epäilys oli aivokasvain: ei tällaista epilepsiakohtauksta voi olla: Koira siis juoksi ympäriinsä yli-hyper-aktiivisena  ADHD:na ja etsi epätoivoisesti ruokaa  - vaikka roskiksista, vasen jalka heikkona ja horjuen. Jätin koiran sairaalaan ja menin pojan luokse rauhoittumaan.

Sitten sain puhelun: "Voit noutaa Namun! Vain lääkäri puhuu" Täh! Hieno kikka, menen siis "rauhallisena" kuulemaan tuomion. Mitään aivoista ei löydetty. MG-kuva ja jopa aivoselkäydinpunktion tulos normaali. Raju epilepsianestolääkitys oli aloitettu jo klinikalla injektiona. Nyt olen sitä jatkanut pillereillä jo viikon. Koira saa Barbivet 30 mg x 2 ja painaa 6 kg. Ja huojuu ja horjuu, mutta luonne on kova ja vetelee umpihangessa (siellä on parempi pito ;) Pakko nukuttaa yöt häkissä, ettei kolhi ja kaadu.

Ja isäntä sitten: Täysin sekaisin ja autettava täysiannoksestaan.

Onneksi uupumuksen äärirajoilla soitin vastaavalle hoitajalle ja nyt järjestyivät intervallit nopeasti----Olen tänään vienyt Jussin yksityiseen pikkuiseen hoitokotiin omaishoitajamaksulla (9e/vrk) ja yritän viettää vapaailtaa, huomenna varmaa pitää aloittaa taas byrokratiataistelujen viidakko ;)

En ole aikoihin kirjoittanut - ehkä joku on huomannutkin...

Kaikenlaista estettä: ensin oli oikea käsi niin kipeä, että piti hillitä harjoituksia (passiivivaiheessa oleville reumakäsille kirjoittaminen ja pianonsoitto ovat loistavia harjoituksia). Labrakokeita tekevältä kotisairaanhoitajalta piti pyytää miehen kynsienkin leikkuu - että se on aina vaikeaa, kaikki avun pyytäminen.  

Sitten - kauniina, ihanana, aurinkoisena Kalevalan päivänä Jussi sai jonkinmoisen tajuttomuuskohtauksen. Makasi terassin lattialla silmät auki, mutta ilman katsetta.

Kun sain sentään jonkinmoisen kontaktin, hän ei pystynyt puhumaan ja vasen puoli ei reagoinut. Arvaatte, mitä ajattelin. 

Vieläkään ei varmuudella tiedetä, mikä tuli. Ehkä eka ikinä epilepsiakohtaus. Jussi on TYKS:ssä ja voi jo ihan hyvin, vilkuttaa teillekin

Vähän epäskarppi kuva, mutta ainoa missä vilkuttaa...

Eilinen oli itselleni kova ja vaativa päivä - ehkä siitä sitten joskus. Tullessani kotiin illalla tuli tunne, että konttasin lumessa viimeiset sadat metrit. Vielä en jaksa kertoa.

Tänään kaikki syömättömyys, niskajännitys ja stressi tekivät oloni niin huteraksi ja huojuvaksi, että jouduin pyytämään ystävätärtäni apuun. Helpotti muutaman tunnin kuluttua ja Maria lähti kotiin.

Kymmenisen minuuttia sen jälkeen kuulin hirveää vinkunaa, katsoin työhuoneesta tupaan ja näin Doris-koiran juoksevan keittiöstä tuvan pöydän alle. Sekunnin kuluttua se toi ylpeänä näytille - työhuoneeni oven eteen - tappamansa jumalattoman ison rotan. Kiljaisin, mutta sitten älysin kehua koiraa. Doris nappasi raadon uudelleen ja vei sen terassille.

Mulla on hillitsemätön raato-, hiiri- ja rottafobia. Oli pakko soittaa Marialle ja pyytää TAAS apua. Maria tuli miehensä kanssa (se suuri Metsästäjä) ja veivät raadon koiralleen iltapalaksi...ehkä (Ida elää lähinnä hiirillä, myyrillä, rotilla ja lepakoilla - ei maistu kaupallinen koiranruoka). 

Meillä on keittiössä kaksi sähköistä ultraäänikarkoittajaa. Myrkytkin sain kaikesta pähkäilystä huolimatta laitettua. On rotta varsinainen selviytyjä. Kunnes meidän Doris iski: hyvä, hieno, taitava koira! 

Mutta? - onko tämä enää koti, kun rotat hyppivät seinille? Pitäisi luopua kompostoreista ja lintujen ruokinnasta, ei käy. Naapurikartanossa käy rottapartio kuukauden välein - ehkä ne karkaavat sieltä tänne väljemmille vesille.

OK, lopetan tämän iljetyksen nyt. Mutta: meidän pikkuinen, sydänvikainen borderterrieri Doris on sankari - sitä ei voi kukaan kieltää, eihän?!? Se sama koira, joka edellisessä postauksessani pentuna katsoo Jussia syvälle silmiin...

Sama kuva kuin edellä, nyt korttina ;)

Mikään ei mene eteenpäin, kun ei tee mitään.

Tämän päivän suurin saavutus oli täyttää Nordean Visa-korttia koskeva sopimusuudistus. Avasin kuoren vasta eilen ja olisi pitänyt palauttaa jo 31.1.09. Kun kuoressa luki, että TÄRKEÄÄ ASIAA SINULLE, niin luulin että on joku mainos ja laitoin laskujen kanssa samaan pinoon - sitten joskus avattavaksi. Nyt sitten menee Visa perseelleen 13.2. tms. Ehkä ehtivät tallentaa, kun huomenna laitan kuoren postiin. Sitäkin varten täytyy ajaa 2x11km.

Outlook ei pelaa ja siellä on mun kalenteri. Ekan kerran jätin ostamatta paperisen, rangaistus tuli heti. Huomenna ei kai ole mitään, mutta tiistaina on miehen fysioterapia, mihinköhän aikaan?

Eilen maksoin laskuja, niin paljon kuin sieti. Jos tästä pääsen työkyvyttömyyseläkkeelle, niin talous helpottuu ratkaisevasti.

Perjantaina kävin tk:ssa. Illansuussa kaiken miettimisen jälkeen. Viikon olin taistellut kurkkupaisetta vastaan kaikin mahdollisin noitakonstein, mutta torstaina huomasin, että oikean korvan alla - leukaperässä - on puolen kananmunan kokoinen patti: SYÖPÄ, tarkemmin IMUSOLMUKESYÖPÄ (reumaan käytettävä sytostaatti lisää riskiä saada joitain sellaisia) tai AIVOSYÖVÄN etäispesäke! Kurkku ei edes ollut kipeä, mutta siellä oli sellainen outo "tuntemus". Lääkäri sanoi, että selvä kurkkutulehdus ja että imusolmuke on siksi paisunut. 10 pvn antibioottikuuri, jollei auta niin paluu tk:hon. Tällä meidän johtavalla tk-lääkärillä on kiva tapa tehdä sanelu potilaan kuullen - en ole ennen hänen vastaanotollaan käynytkään - sanoi, ettei sitten jää väärinkäsityksiä. Yli 7 vuoden täällä asumisen aikana olen käynyt tk-lääkärissä vissiin 3-4 kertaa. Olen erikoissairaanhoidossa reuman takia.  

Maisema on ollut usvainen.

Onneksi tänään sentään tuli Teemalta Tuulen viemää. En ole elokuvafriikki, kirjoihin keskityn paljon paremmin ja teen omat mielikuvani. Mutta Tuulen viemää on jotain. Jaksoin katsoa koko 3,5-tuntisen lähes lukematta lehteä tai tekemättä mitään muutakaan. Luin ääneen miehelle aina ne teksti+teksti-kohdat, koska niistä hän ei saanut pienintäkään selvää. Takkatuli paloi, oli aika mukava tunnelma.

Meidän suku lomailee tällä viikolla oikein urakalla.

Nuorin tytär, vävy ja nuorin poika ovat Rukalla. Onnistuivat saamaan (tytär on tarkka ja nokkela) netin kautta edullisen ja kivan mökin ihan keskustasta: ovelta voi laskea Talvijärven hissille, josta pääsee päähissille.

Vietimme monta, monta hiihtolomaa lasten kanssa Lapissa kunnes nuorin kirjoitti ylioppilaaksi. Kävimme muutenkin siellä: eräällä marraskuisella matkalla tapahtui pieni onnettomuus juuri tuossa Rukan päähississä. Kun  minun piti poistua hissistä, lähtivätkin vain sukset. Olin jotenkin jäätynyt kiinni tuoliin. Hissi kääntyi jo alaspäin ja pakokauhun voimalla sain pudotettua itseni kyydistä. Tuoli iski päähäni, mutta taju säilyi. Mies sitten (vähän myöhemmin) ihmetteli, miksen tehnyt uutta kierrosta. Se mahdollisuus ei käynyt edes mielessä ja olisihan se ollut noloa, heh.

Keskimmäinen poika on perheineen Vuokatissa. Miniän vanhemmilla on siellä lomaosake ja viettävät nyt melkein koko klaani yhteistä talvilomaa. Tulee pojan perheelle sopivaan saumaan: ovat remontoineet uutta asuntoaan pari kk ja saivat juuri ja juuri tavarat sisälle ennen lomaa.

Sisareni on miehineen Floridassa peräti kaksi kuukautta. Siskon kummatkin tyttäret perheineen vierailevat siellä tänä aikana.  Sisko ja miehensä ovat herkuttelijoita. Sain siskon ottaman kuvan (uskallan julkaista) miehensä paistoksista. Voi jehna, sanoisi somerniemeläinen.

Yleensä en ole kateellinen läheisten(kään) onnesta, vaan yritän ottaa siitäkin ilon itselleni. Mutta tästä kuvasta tulee ainakin nälkä, jollei pieni kateuskin, nam...

Hyvää lomaa kaikille lomailijoille!

Raija 

Haastetta aloittelijalle kerrakseen, mutta onnistuihan se. Hyvä minä.

Klikkaa nappia ja osallistu Siskon haasteeseen!

Kun mies sairastui, koiranpentu oli 9-päiväinen, silmätkin vielä kiinni. Kun se oli 7-viikkoinen, sillä havaittiin sydänvika. Mies sanoi: - Sitä et mihinkään anna, me ollaan molemmat synnynnäisesti sydänvikaisia, me ollaan kohtalontoverit.

Kuva on otettu 22.1.2005 - kolmisen kk miehen sairastumisen  jälkeen (leikkausarpikin näkyy vielä). Mies kotilomalla.  Tämä ystävyys jatkuu ja jatkuu: joka ainoa ilta Doris menee miehen kainaloon rapsutettavaksi, eikä mies edes osaa nukahtaa ilman Dorista kainalossaan.

Kävin aamupäivällä sitten siellä ylävatsan ultrassa. Lääkäri oli nuori, iloinen nainen: sekin jo helpotti.

Munuaiset ok, sappi ok: ei sappikiviä, perna ok, maksassa jotain lievää rasvoittumista, joka ikäiselleni ja painoiselleni vyötärölihavalle olutsiepolle (jolla kova lääkitys mm. sytostaatteja) kuulemma ihan normaalin rajoissa; ei mitään pesäkkeitä eikä muutoksia kuitenkaan, haimakin varmaan ok, vaikkei lääkäri siitä erikseen maininnut. 

Samalla yritettiin ultrata oikealla puolella olevaa palleatyrää, jota ei kuitenkaan näkynyt. On kuulemma vaikea havaita ultralla. Käski hakeutua kirurgille, jos rupeaa enempi vaivaamaan. Toistaiseksi on ollut aika vähäistä ja niin kuin lääkäri sanoi: reumapotilailla kipukynnys tuppaa nousemaan.

Voikohan mielenliikutuksesta saada palleatyrän? Nimittäin ensimmäinen "kohtaus" tuli, kun näin Kättärillä ekan lapsenlapseni Olgan yli 10v sitten. Siihen kohtaan, missä lapsena joskus tuli "pistos" kun juoksi tai muuten ponnisteli. Pysyttelin tietyssä asennossa kipua välttääkseni ja menihän se ohi. On sittemmin vaivannut joitain äkkinäisiä liikkeitä tehdessä yms. Osaan nykyään itse painaa lihakset kohdalleen.

 Ihana Olga-neiti Finlandia-talon Itsenäisyyspäivä-tanssiaisiin lähdössä joulukuussa 2008. (kuva: opettajan ottama, kiitos!) 

Olen saanut elää uskomattoman terveenä. "Hyvät geenit!", sanoi joskus lääkäri katsellessaan labra-arvojani. En ole ennen reumaa ollut koskaan sairaalassa (paitsi lapsia saamassa), minua ei ole koskaan nukutettu ja leikkauksetkin ovat olleet pieniä (siis tyyliin isovarpaan kynnen kavennus, joka sinänsä oli tosi kivulias: se kun tulehtui kun en malttanut olla sairauslomalla, koska olin työpaikalla niin tärkeä...jes) .

Terveelliset elämäntavat ovat sitten vähän unohtuneet, kun mitään ongelmia ei ole ollut nykyisistäkään (nivelreuma ei ole elämäntapa- vaan autoimmuunisairaus). Kunnon hedonistina helposti ajattelee, että nautitaan niin kauan kuin mahdollista!   

Olen lihonut 20 kg mieheni sairastumisen jälkeen. Shokkivaiheen jälkeen tuli ahmimisvaihe, jolloin lohduttauduin. Kolme vuotta sitten loppui liikunta tyystin tämän reuman takia. Olin jo löytänyt itselleni sopivan endorfiinihumalan hankkimiskeinonkin: pitkällinen kävely, usein metsässä ja sienestämässä, joskus sauvoillakin tietä pitkin.

Nyt - 60v tulee täyteen reilun vuoden kuluttua - on jo pilkahdellut ajatuksia siitä, kuinka kiva olisi nähdä lastenlasten aikuistumista; saada ehkäpä nähdä lastenlastenlapsiakin...

Ja sekin, että elämässä on vielä niin paljon mielenkiintoista nähtävää ja tehtävää. Pitäisiköhän aloittaa vesijuoksu (sopinee reumaatikollekin) ja harkita jonkinmoista laihdutuskuuria?

Ehkä ensi maanantaina!

Terkuin Raija

Tänään sitten söimmekin vuoden tähän mennessä parhaan aterian. Nuorin tytär Pihla oli mukana herkuttelemassa. Miehensä Niko ja poikamme Pekka uistelivat syksyllä lähijärvestä mukavan kokoisia kuhia.

Tavoitteenani on nyt tyhjentää pakastimia. Sitä vaan kerää ja kerää, eikä raaski syödä. Hassua. Kun sähkölaskukin on vielä maksamatta.

Kelpais varmaan sullekin:

En oikein pidä leivitetystä kalasta. Kyllästyin Espanjassa. Kuhafileet maustoin suolalla, valkopippurilla, ranskalaisella rakuunalla ja sitruunamehulla. Paistoin ne reilussa nokareessa Hyla-voita miedolla lämmöllä (7/12).

Etsin kaapista mantelilastuja, mutta löysin vain -rouhetta. Sitä sitten kalan päälle. Mantelit muhivat pannulla vielä jonkin aikaa. Uunissa oli samanaikaisesti paistumassa röstiperunaa (oiskoshan tämäkin Lild:sta, joskus viime syksyltä):

Salaatin tuunasin eilisesta salaatinlopusta. Kalan kastike oli eilistä (hups, söimme eilenkin kalaa, mutta sille oli syynsä).

Tartar-kastike a'la Raija:

• tölkki kermaviiliä (lakton)
• 1 dl kurkku-sinappisalaattia (Felix)
• majoneesia omantunnon mukaan
• sitruunamehua

Tämä kastike (jopa ilman majoneesia ja sitruunaa) on suosikki. Tein kerran sitä isolle juhannusvierasporukalle graavilohen seuraksi. Hipsin kesken aterian keittiöön tekemään lisää, kun huomasin että vieraat käyttivät sitä myös salaatin kastikkeena - reilusti.

Kuhan seurana oli myös porkkanaraastetta, jossa ananasmurskaa, sitruunamehua ja persiljaa. Olen pakastanut itseviljeltyjä porkkanoita myös raakaraasteena. Lähinnä siitä syystä, että yleiskoneessani on raastin, jota ei pikkuannoksiin viitsi koota ja sotata. On ihan kätevää ottaa pakkasesta valmis raaste. Vähän maku kärsii ja neste irtoaa, mutta silti on hyvää.

Jeps! Tuli tyhjennettyä pakastimia, mutta maukkaasti. Olen vähän napsinut kylmää kuhaa tässä illallakin ja hyvää se on vieläkin. Aamulla pitääkin sitten olla syömättä pitkään: ylävatsan ultraus klo 10:30.

Raija

P.S. Ranskalainen rakuuna on yksi mieliyrteistäni. Sitä kasvaa kasvihuoneessa jo lähes vaivoiksi ;). Keväällä jaossa juurakonpalasia, jos jollain tarvis...

Viime perjantain ateriamme oli vähän pettymys. Kerron kyllä miksi ja miksi kuitenkin julkaisen sen täällä.

Lidl:lla on jouluisin myynnissä kivasti kansainvälisiä ruokatarvikkeita. Joulun jälkeisestä poistomyynnistä ostin edullisesti tällaisen valmisrisottopakkauksen (toinen l. parsarisotto on vielä tallella):

 Tartufo = kevättryffeli, pitoisuus 0,3%

Pakkohan siihen siis oli lisätä jotain, vaikka pussissa oli myös herkkusieniä ja vaikka pussista avattaessa tuli ihana valkosipulin tuoksu. Otin esiin pakastettua oman puutarhan kesäkurpitsaa (keltaista, ufo-mallista) ja rasvasäilöttyjä, itsepoimittuja herkkutatteja.

Ruskistin(!) riisiseoksen ohjeen mukaan oliiviöljyssä, lisäsin lootanpohjallisen valkoviiniä ja 8dl vettä. Paistoin kesäkurpitsat eri pannussa ja lisäsin risottoon, kuin myös reilun dl:n herkkutatteja.

Keitin risottoa ohjeen mukaan 18 min. Maustoin voilla ja "parmesanilla".

Annoksen päälle raastoin lisää juustoa ja murskasin (jouluna yrttimaasta poimimiani) mintunlehtiä.

Miksi tämä sitten ei maistunut? Carnaroli-riisi ei ole mun juttu: liian suurta ja massavaa. Ehkä keitin ruokaa myös liian kauan, siitä tuli irtoriisirisottoa. Jopa tavallisesta puuroriisistä keitettynä näillä aineilla ei olisi epäonnistunut. Siispä ensi kerralla teen ihan samoin, mutta vaihdan riisin ja keitän hieman lyhyemmin. Tartufot taidan jättää vieläkin vähemmälle, lisään niiden sijaan vaikka kuivattua mustatorvisientä.  

Ollessani työelämässä nukahdin perjantaisin aina sohvalle. Lapset sanoivat:  - Äiti "katsoo" Dallasia! Sitten myöhemmin jotain muuta...

Tästä puhuttaessa mieheni serkku kertoi oksentaneensa usein perjantaisin päästyään kotiin.

Hän kuoli eilen. Vuotta vanhempi kuin mieheni. Sai viime kesänä tietää sairastavansa maksakirroosia.

Mieheni äidinpuoleinen suku on hyvin pieni: hän itse on ainoa lapsi, nyt kuollut serkku oli ainoa lapsi, elossa olevista serkuista yksi on ainoa lapsi, sitten on pari hedelmällisempää perhettä joissa serkkuja ihan muutama - elossa enää harva. Isänpuoleinen suku  on vieläkin pienempi: ei yhtään serkkua.

Muistelen vainajaa suunnattomalla lämmöllä - siksikin, että hän oli ensimmäisiä joka halusi tulla tapaamaan miestäni tämän sairastuttua ja kotiuduttua. Se toinen ainoalapsiserkku taas oli ensimmäinen, joka kutsui meidät kylään. Siinä muuten meni 9 kk. Se merenrantamökkireissu säilyy mielessäni aina. 

Ihmiset halvaantuvat, kun joku halvaantuu. Se ei tunnu hyvältä, se tuntuu hylkäämiseltä. Vereslihalla, eikä kukaan uskalla lähestyä. Silloin tuntui välillä, että vain hoitohenkilökunta osasi suhtautua. Lapset tietenkin, mutta hekin kauhuissaan ja avuttomina. Oma isä, meidän isä!

Muistan ikuisesti sen, kun vein nuorimmaista bussipysäkille aamulla klo 6 ja oli upea tähtitaivas. Hän halusi viettää shokkivaiheessa öitä kanssani ja lähti täältä aikaisin 1,5 tunnin matkalle kohti töitään.

Otin tänään kauniin kuvan iltaruskosta, auringottoman päivän jälkeen klo 16:38. Omistan kuvan Matin muistolle!

Raija

Illalla tein meille pika-aterian, aikaa ei tainnut mennä kuin 10 min. Käytin apuna hyviksi kokeiltuja puolivalmisteita. Kaikki ruokani ovat laktoosittomia tai vähälaktoosisia, molemmat perheenjäsenet kun kärsivät vaivasta.

Olin melkein unohtanut makkarakastikkeen kaiken "fuusiokeittiön" tiimellyksessä, kunnes nuorin tytär viime syksynä ehdotti sitä kaupassa pähkäillessämme. Nyt kokeilin vähän erilaista versiota ja tästä tuli vieläkin parempaa kuin syksyinen. Suosittelen!

Metsästäjän makkarakastike:

(isot annokset kahdelle, jäi vielä vähäsen koirillekin)

250 gr Atrian punaista lenkkiä kuutioina kuumalle pannulle, tilkkaan oliiviöljyä

sopivasti keltaista paprikaa kuutioina, myös pannuun

2,5 dl:aan kylmää vettä sekoitetaan pussillinen Metsästäjän kastikeaineksia (Lidl:sta), joka myös pannuun ja miedolla lämmöllä - alkuun sekoittaen -hautumaan hetkeksi

vähän tomaattipuretta ja makeaa sinappia

loraus laktoositonta kermaa ja kiehautus

Perunamuusi Rainbow:n laktoosittomasta jauheesta:

0,5 l vettä vedenkeittimessä kiehuvaksi

muusijauhe kattilaan ja vesi päälle, sekoitus ja kattilan kansi päälle (ehkä loraus laktoositonta kermaa, ehkä)

Illan salaatti:

lehtisalaattia revittynä

omenakuutioita

tuorekurkkua suikaleina

kirsikkatomaatteja puolitettuina

viinirypäleitä (kivettömiä kokonaisina)

Suoraan salaatille kastikkeeksi:

vaaleaa balsamicoa, oliiviöljyä ja Aromatia, sekoitetaan

Annoksen päälle ripottelin vielä kuivattua yrttisekoitusta (lähinnä sipuleita).

Vähän on hakusessa vielä tämä asettelu. Riviväli saisi olla pienempi, mutten ole keksinyt miten sitä säädetään, vai säädetäänkö ollenkaan.

No, tuli ainakin piiperryskirjoitusten jälkeen kunnon läväytys. Ja tuo ruoka oli hyvää, varmaan eka kerta kun sienikastikkeeseen laitoin sinappia, mutta onneksi oppia ikä kaikki :) 

Kylläpäs minun alitajuntani oli nokkela tänä aamuna.

Kännykän herätys 7:30 sanoi: "On aika herätä! Painoin torkkua, ajattelin että kerran vain.

Toinen "On aika herätä!" ja torkku. Nurkan takana oli sana "Kaarisilta" ja oivalsin, että voin kerätä avainsanoja, jotka helpottavat ylösnousun jälkeistä tehtävää.

Ehdin kerätä vielä pari sanaa, joita en enää muista, ennen kuin järki voitti.

Silloin kello oli jo melkein 8.

Raija

P.S. Miehen 49 €:n kännykässä on tuo kiva herätys. Naisääni sanoo miellyttävällä äänellä: "On aika herätä! Siksi käytän sitä, en omaani, joka piipittää raivostuttavasti. 

Joskus tämä omaishoitajuus saa koomisia piirteitä. Niin tänäänkin.

Kävin kaupassa. Mies sieltä tultuani: - Pöntön edessä on rusetti! En meinannut pissalle päästä!

Kysyin: - Kenen aikaansaannos? Mies siihen: - En tunnusta.

Menin kylppäriin ja räjähdin nauruun: pikkukoirien lempilelu (tai sen jämät) jäänyt sinne niiden vahtiessa laittautumistani - Päästäänhän varmasti mukaan, hei päästäänhän, ethän varmasti unohda meitä!

Tuo "pahkasika" on joku Disneyn hahmo. Suomessa en ole nähnyt, mutta olen ostanut noita ainakin 5 kpl Espanjasta. Paras lelu, mitä meidän borderit tietävät. Varsinkin vanhemmalle l. Namulle se on ihan ykkönen. Valitettavasti - sen ollessa pentu - sallin sen kulkea jalkojeni vierellä ja taistella tuon sian kanssa. Nyt kun jalat ovat kipeät, ei tunnu kivalta kun se joskus taas innostuu.

Miehen näköhermoista tuhoutui aivoverenvuodossa 50% kummastakin silmästä - vasemmalta puolelta. Näkökyky ei ole ihan ennallaan. Näin voi lelustakin tulla paskarusetti, heh! Kuin on varonut tuota kasaa pissalla käydessään!

Vielä tänäänkin oli vapaapäivä. Eilenkin oli, en tehnyt mitään muuta kuin ihan pakolliset ja nuo kuvat.

Aamulla kävi kotisairaanhoito. Miehen INR oli viime viikolla 3.5 eli ylärajalla (keinoläppä: suositus 2.5-3.5), joten määräsivät uuden jo nyt. No, oli laskenut 3.0:aan - nyt kaksi viikkoa väliä. Noistakin helposti kertyy aikamoinen lasku: jos 4 x kk niin 32,40 €/kk. Nämä sairastamisen kulut kertyvät pienistä puroista, jotka muodostavat suuren virran.

Joo-oh, meillä siis tommonen talo Espanjassa. Silti ollaan taloudellisesti tiukoilla. Eletään miehen eläkkeellä ja mun pienellä omaishoitajan "hoitotuella" (näin lukee palkkakuitissa). Ja ylläpidetään kahta taloa. Kun mies sairastui, oli hänen muutettava kirjansa Suomeen, joka merkitsi verotukseen aikamoista lisäystä. Reseptilääkekulut viime vuonna yht. 900 €. Sitten fysioterapia (nytkin yli 100 €:n lasku odottaa maksamista), poliklinikkamaksut - nekin taas nousivat. Matkalaskujen omavastuut, aikamoista reissaamista ja paperintäyttöä, josta ei sitten saakaan mitään KELAlta, kun kattoa ei saavuta. 

Apuvälineet saa kunnalta, mutta rokottivat meiltä viime vuonna 350 € vessanpöntön korotuksesta (kuulin liian myöhään, ettei siitä kuulu maksaa mitään - valitusaika oli mennyt umpeen). Se tehtiin vasta, kun sellainen korotusrengas oli niin rikki, että oli hengenvaarallinen.

Sitten on sellaiset ylimääräiset kulut, joista ei saa mistään mitään tukea. Miehen vaatevarasto piti uusia sairastumisen jälkeen. Ei ole kauluspaidoilla, farkuilla ja sammareilla enää käyttöä. College-asuja pilvin pimein. Urheilusandaaleita ja lenkkareita. Tänään ostin Lidl:sta halvalla (39,90) sellaisen "Motomed"ia muistuttavan laitteen - siis jolla pystyy kuntopyöräilemään pyörätuolistakin. Se on ollut laitoksissa miehen lemppari. Ja valoja pitää pitää päällä koko ajan reitillä vessaan ja vessassa. Katkaisimet kun on mennessä vasemmalla puolella ja miehelläni ei maailmassa ole vasenta puolta.

Suomessa sairastaminen ei ole halpaa, vaikka moni toisin uskoo.

Silti ihan kiva päivä, paitsi suttuinen. Vähän jo luntakin, siitä tykkään.

Raija 

Tämä kuvasarja ehkä vähän valottaa blogini nimeä. Kovaa ja korkealta - tultiin. Kohtuullisen kivaa elämää: talvet Espanjan auringossa ja kesät Suomen ihanassa maalaisympäristössä, melkein järven rannalla (300 m), melkein kaupungin keskustassa (10 km).

Meidän Espanjankodissa olen ollut viimeksi huhtikussa 2006. Silloin sairastuin eikä liikkumiskyky ole sellainen, että tuolla jaksaisi miestä pyörätuolissa työnnellä. Siirtyminen sinne kolmen koiran kanssa ei juuri nyt ole ajankohtaista. Talo on myynnissä, nyt vaan ei ole oikea ajankohta. Ikävä on kova, mutta minkäs teet...

Kaverit kävivät ja sain valokuvia. Jotka julkaisen kuvaajan luvalla.

 Tervetuloa!

 Saunalta portille päin.

 Auringonnousu kuvattuna makkarin ovelta.

 Makkarin ovi, josta heijastuu Välimeri. Oikealla Calamorro-vuori.

 Kattoterassilta Välimerelle.

 Uima-allas päivällä.

 Uima-allas yöllä. Oikealla kiinanruusu, jonka runko on miehen reiden paksuinen.

 Uima-altaalta patiolle.

 Pation pöytäryhmä.

 Olkkarista keittiöön. Joulukuun aurinko suoraan sisälle ovesta. Voih!

 Osa kirjahyllystäni. Monia tietokirjoja olen kaivannut/tarvinnut täällä kipeästi.

 Yläkerran käytävä.

 Alapation pasuunakukat. Oikealla taas Calamorro.

 Grilli. Meillä oli usein tapana laittaa tuohon folio, jonka päällä käytettiin marinoituja katkarapuja aina satsi kerrallaan pikaisesti ... ja sitten syömään. Patonkia, aliolia, valkoviiniä...

 Kalalammikko. Liian täynnä. Onneksi ei sentään noin täynnä. Lammikko on n. 5x kuvan kokoinen. Tai siis... Kukaan ei putsaa suihkuvartta, suutin on hävinnyt, mutta hapetusta ilmeisesti riittää, koska pikkuisiakin on mukana. Kaikki alkoi synttärilahjaksi v. 2003 saaduista yhdestä naaraasta ja  kahdesta koiraasta: varsin sisäsiittoista porukkaa siis.

Sain kuvat eilen ja olen viettänyt varmaan 5 tuntia niitä selaillen (siis kaikkiaan 134 kpl). Tutkin yksityiskohtia, nypin rikkaruohoja (miksi ne ei häiritse ketään muuta?). Voi, tuokin pitäisi hoitaa kuntoon!

Jos lääkitystäni muutetaan ja jos se tehoaa, niin voisi asettaa tavoitteeksi matkan toiseen kotiin ensi syksyllä. Tai siis ehkä kait, jos...

Raija

Tänään sitten viimeinkin kapsuttelin ja rapsuttelin niitä keitettyjä peuranluita. Kylkiluiden käsittelyyn meni varmaan kaksi tuntia, katselin samalla telkkaria. Erittelin kaikki epämääräiset osastoon: koirat. Herkuimmat pääsivät ihmisosastoon. Niskalihat olivat sitten viimeinen herkku. Samalla kiehui liemi kokoon. Sitä ennen keräsin rasvan pois - se on se peuran pahanmakuisin osio, kokeilen josko linnuille kelpaa.   

Kyllä nyt on tyytyväisiä koiria. Nuorimmainen l. Doris meinasi repiä pelihousunsa, kun käsittelin luita. Vieressä sohvalla könötti ja kuolasi, mutta malttoi olla nappaamatta. Minä kun kielsin. Nyt ovat koirien masut täynnä peuranlihaa ja olo auvoinen - uskoisin.

Aamulla keitän sopan viikonlopuksi, ehkä pakkaseenkin. Valmis on aina helpoin ottaa. Vielä on jääkaapissa kaikenlaista selvitettävää tuosta peurasta. Näin se elämä yllättää, ihan muuta piti tehdä. Sukututkimusta ja iänikuista siivousta (työhuone repeää, jotain on vietävä varastoon). Mutta sitä on syötävä, mitä maa tarjoaa. Vanhan, jo edesmenneen "mummon" viisaus. Mummo oli kotoisin Kasmirista. Hänestä varmaan lisää joskus.

Meillä on -15 C. Tänään en lämmittänyt pönttöuunia, takka saa riittää. Pyykinpesu meneillään, joten kuivausrumpu osaltaan lämmittää huushollia. Kuivausrumpuni (Miele) on legendaarinen, hankittu joskus v. -86 tai silleen. Hienosti pörrää aina vaan. Noita ei enää tänäpäivänä saa mistään.

Kohta menen nukkumaan, yritän saada rytmiä kohdalleen. Tai missä se kohta on? Valoisuus on kai tärkein merkitsijä. Tänään neljältä oli vielä valoisaa, JESS! Sieltä se tulee, kesä!

Raija

Olipas tylsä päivä.

Aamulla aikaisin ylös. Cappuccino. Miehen herätys. Hänelle kuppi kahvia ja korvapuusti.

Sitten mies suihkuun. Se on aina vähän operaatio. Aluksi käytettiin sellaista suihkutuolia, jonka pujotin suihkukaappiin. Sitten pujotin paniikissa olevan miehen sinne. Kurkottelin itse kaapin ulkopuolella pestessäni häntä.

Jossain vaiheessa keksin ratkaisun: suihkun letku yltää wc-pöntölle asti ja (luojan kiitos) meillä on kunnon kaato.Nyt sitten kylvetys tapahtuu niin, että mies istuu pöntöllä ja minä suihkutan. Sujuvampaa.

Suihku tehdään aina täysin samalla kaavalla, muuten se ei onnistu. Ensin valutan lavuaariin vettä kunnes se on varmasti kuumaa. Sitten varoitan  - Nyt kastuu!

Suihkutan ensin selkään, jossa vähiten tuntopisteitä. Pikkuhiljaa päähän shamppoo, suihku miehen omaan oikeaan käteen ja ohjaus genitaaliin. Sillä aikaa vaahdotan pään, kainalot yms. Sitten  -Silmät kiinni!

Suihkutus päähän, parrankin pesu. Peppu. Tehosuihkulla varpaanvälit. Vielä yleissuihku. Ja äkkiä pyyhe ennen kuin kylmä iskee.

Lastalla pahimmat vedet lattialta pois. Matto tai pyyhe varmistamaan kävelyä. (Muuten meillä ei pikkumattoja voi käyttääkään, koska niihin voi kompastua.) Kylpytakin pukeminen: ensin vasen hiha, pujotus ja oikea hiha; ylösautto ja vyön solmiminen.

Seuraavaksi laitan lavuaarin oikeaan laitaan hammastahnaa  ja avaan hanan. Mies pesee hampaat itse sähköharjalla. Ja pikkuhiljaa köpöttelee kaiteiden avulla sitten takaisin tupaan.

Puetaan. Taas sama kaava: ensin halvaantuneen vasemman puolen pukeminen (riisuminen tehdään sitten toisinpäin). Mies muistuttaa dödöstä, sen hän aina huomaa. Dödö on tuvan takanreunuksen vakiokoriste.

Mies saa itse sukat (vain äitini kutomat villasukat kelpaavat) ja kengät jalkaan. Sinä aikaa minä yleensä kampaan ja meikkaan itseni - siis jos ollaan lähdössä.

Päällysvaatteet. Pyörätuolilla terassin liukuovelle, sieltä keppi käteen ja menoksi. Aikaa menee vielä noin 10 min. ennen kuin starttaamme pihasta.

Tänään olimme tk:ssa jo yllättäen klo 9:50. Yleensä saavumme tasan klo 10:00 tai vähän yli. Ryhmäkuntoutus, Voimaa vanhuuteen -projekti. Olin aluksi vähän epäluuloinen (mieheni on 66v, eikä minusta vanhus ja suurin osa muista on 8-kymppisiä), mutta kivasti on mennyt. Kaikki vanhukset ovat parempikuntoisia, joten mieheni työllistää täysin toisen ohjaajan. Jalkaprässissä menee jo 90 kg, alku taisi olla jossain 50 kg:ssa. Joulukuussa tehdyn Toimiva-testin tulokset olivat joka kohdalta huomattavasti paremmat verrattuna syyskuuhun.

Tosin sanotaan, että aivohalvaus vanhentaa 20 vuotta. Jotenkin se pitää paikkansa. Tukkakin on harmaantunut ja harventunut hetkessä.

Kuntoutuksen aikana käyn kaupassa. Ihmettelen sitä, että vaikka ei ole mitään ostettavaa, saan aina aikaiseksi ison laskun. Kotiin postilaatikon kautta joskus 11:30. Paimiosta paksu kirje, jossa aikoja ultraan, seuraavaan polikäyntiin jne.

Päivittelen blogin kirjoituksia. Pitäisi varmaan aina kirjoittaa uusi, vaikka houkutus laittaa kuvia suunnittelun toteutumisesta on suuri. Ehkä opin pikkuhiljaa.

Väsyttää, rytmi on sekaisin. Onneksi on mahdollisuus päikkäreihin. Mies nukkuu 4h, minä ehkä 1,5h.

Laitan mikroon valmisaterian (joita periaatteessa inhoan, tästä myöhemmin). Kokolihaleike ja muussia ja pikkuporkkanoita. Pitäisi tehdä jotain eilisille liemille ja lihoille, mutta päätänkin siivota: huomenna tulee vieraita. Kunnes yht'äkkiä tajuan, että onkin torstai. Vieraat tulevat vasta lauantaina, yes! Lopetan välittämästi ja siirryn nettiin. Paljon henkisempää hommaa!

Siis totaalisen tylsä päivä.

Positiivisinta päivässä: harakat ja närhet kilpailivat siitä, kuka on ekana ylhäällä puussa. Ystävä sanoi katselevansa lintuja ihan uusin silmin Lintupuistoni myötä ;). Hesariin lähettämäni Lukijan kuva (sama mikä on blogin aloituksessa) on Talven kuvia -kategoriassa 5. katsotuin.

Negatiivisinta päivässä: Tylsyys. Puut sisällä loppu ja pakkanen uhkaa. Torstai: jos olisi perjantai olisin jo siivonnut.

Visio huomiselle: Siivous. Peurasoppa valmiiksi. Onpas tylsää.

Raija  

Nyt se on täydessä kukassaan. Mainitsin jossain välissä, että sain keväällä ystävältä muuton yhteydessä sipulin ruukussa.

Kaunistaa noita edellisten postausten raadollisimpia kuvia:

Maalla asuja ei piipahda nurkan takana etnisessä, mutta piipahtaa metsään hakemaan vaikka katajanmarjoja:

Kävin siis hakemassa katajanmarjoa peuralientä varten. Samalla vein roskikseen rikkinäisiä muovikukkaruukkuja yms. roskia, joita keräsin Lintupuistosta ruokia lisäillessä.

Ruukut pamahtivat tyhjän roskiksen pohjalle ja melkein vierestä lähti jänis. Pamautin (hullu!) vielä roskiksen kannenkin kiinni ja ladon vierestä ryntäsi kohti Lehmihakaa (meidän lähimetsä, ei meidän oma metsä) 4:n valkohäntäkauriin lauma. Mennä nyt pelottelemaan metsän elukoita, minä torvelo!

Tässä on ristiriitaa edelliseen postaukseen, totta! Muutama vuosi sitten en halunnut edes kuulla metsästyksestä, ainakaan yksityiskohtia. Maalla asuminen muuttaa näkökulmia (ja vähän tuo barf). 

Täällä luontoa kunnioitetaan. Sitä seurataan, siitä puhutaan - jopa enemmän kuin säästä. Kun näin peltopyitä, soitin heti Lintutarhurille ja sain paljon lisätietoa niiden elämästä; kun Metsästäjä näki maakotkan, soitti hän välittömästi minulle ja käski kaivaa kiikarin esille; metsästäjän Vaimo soittaa illalla ja varoittaa laskemasta pikkukoiria ulos: huuhkajan huhuilu on kuultu, vai oliko se sittenkin lehtopöllö?

Taannoinen nimenmuutos auttoi. Peuraa syödään: peuran sisäfilee, peurasoppa, peuramakkara... Ruokien nimet eivät varmaan muutu  minun elinaikani, miltä maistuisi valkohäntäkauriskeitto? Valkohäntäkauris on se kaunis eläin, jota ruokitaan (omppuja, porkkanoita, viljaa) ja jonka elämää seuraillaan, kuvaillaan.

Aika ristiriitaista siis. Pitää vaan laittaa asiat ja arvot kohdalleen.

Metsästäjä tässä päivänä muutamana tunnusti, ettei hänestä ole näiden lähiseudun hirvien ja kauriiden ampujaksi. Onneksi perämetsiä riittää.

Nyt on kaikki valmiina ja peurankroppa pöydällä, työ alkakoon! Koirat saavat lohdutukseksi eilen (sattumalta) sulamaan otetut hirvenkylkiluut.

edit. päivittelin aiempaakin postausta työn edetessä kuvillakin, nyt jo helpottaa (klo 21:15)

Raija