Varmaan elämäni kauhein maaliskuu. Jollei sitten kauhein kuukausi ikinä.

Ihmeelliset pelkotilat vaivaavat. Beta-salpaajat jo käytössä, mutta nekin pelottavat. Yritän selvitä täysjärkiseksi tekemällä kaikkea mahdollista terapeuttista. Miljoona kasvia on kylvetty, osa menee kylmäkäsittelyn kautta (sinivaleunikko yms.).

Jostain syystä pahinta on ollut noiden koirien seuraaminen. Namu sai sen kohtauksen siitä stressistä, että Doris vahingossa hyökkäsi sen kimppuun ja että johtajakoiran rooli oli uhattuna. Ja nyt kun se hirveessä lääkityksessä huojuen  kokee olonsa epävarmaksi niin pelkää taas tytärtään ja siitä on uhkana uusi kohtaus ja mä kuljen siinä vieressä ja yritän estää tilanteita. Lääkitys on täydessä tehossaan vasta noin viikon päästä. Onneksi keksin ostaa apteekista DAPin.

Jussi viihtyy hoitokodissa ja sen puolesta mun ei onneksi tarvitse hirveästi stressata. Tiistaina sitten taas. Onneksi uusia kohtauksia ei ole tullut.

En ole syönyt kunnolla kohta kuukauteen, mutta paino ei vaan pahemmin laske. Kai sitä hyvä vasikka elää juomallakin.

 

 

Ettei menisi elämä liian helpoksi, niin viime viikon maanantai-iltapäivänä sai lempikoirani Namu elämänsä ekan epilepsiakohtauksen, joka jatkui ja jatkui ja jatkui - ehkä 20 h, en tiedä kun se rauhoitettiin aika tämäkästi (valvoin yhden yön sen kanssa) - aamulla lähdin ajamaan Vantaalle Aistiin ja koira vinkui häkissään koko matkan kummallisissa oireissaan. Klo 10:30 perillä ja kahden lääkärin suurin epäilys oli aivokasvain: ei tällaista epilepsiakohtauksta voi olla: Koira siis juoksi ympäriinsä yli-hyper-aktiivisena  ADHD:na ja etsi epätoivoisesti ruokaa  - vaikka roskiksista, vasen jalka heikkona ja horjuen. Jätin koiran sairaalaan ja menin pojan luokse rauhoittumaan.

Sitten sain puhelun: "Voit noutaa Namun! Vain lääkäri puhuu" Täh! Hieno kikka, menen siis "rauhallisena" kuulemaan tuomion. Mitään aivoista ei löydetty. MG-kuva ja jopa aivoselkäydinpunktion tulos normaali. Raju epilepsianestolääkitys oli aloitettu jo klinikalla injektiona. Nyt olen sitä jatkanut pillereillä jo viikon. Koira saa Barbivet 30 mg x 2 ja painaa 6 kg. Ja huojuu ja horjuu, mutta luonne on kova ja vetelee umpihangessa (siellä on parempi pito ;) Pakko nukuttaa yöt häkissä, ettei kolhi ja kaadu.

Ja isäntä sitten: Täysin sekaisin ja autettava täysiannoksestaan.

Onneksi uupumuksen äärirajoilla soitin vastaavalle hoitajalle ja nyt järjestyivät intervallit nopeasti----Olen tänään vienyt Jussin yksityiseen pikkuiseen hoitokotiin omaishoitajamaksulla (9e/vrk) ja yritän viettää vapaailtaa, huomenna varmaa pitää aloittaa taas byrokratiataistelujen viidakko ;)

 

En ole aikoihin kirjoittanut - ehkä joku on huomannutkin...

Kaikenlaista estettä: ensin oli oikea käsi niin kipeä, että piti hillitä harjoituksia (passiivivaiheessa oleville reumakäsille kirjoittaminen ja pianonsoitto ovat loistavia harjoituksia). Labrakokeita tekevältä kotisairaanhoitajalta piti pyytää miehen kynsienkin leikkuu - että se on aina vaikeaa, kaikki avun pyytäminen.  

Sitten - kauniina, ihanana, aurinkoisena Kalevalan päivänä Jussi sai jonkinmoisen tajuttomuuskohtauksen. Makasi terassin lattialla silmät auki, mutta ilman katsetta.

Kun sain sentään jonkinmoisen kontaktin, hän ei pystynyt puhumaan ja vasen puoli ei reagoinut. Arvaatte, mitä ajattelin. 

Vieläkään ei varmuudella tiedetä, mikä tuli. Ehkä eka ikinä epilepsiakohtaus. Jussi on TYKS:ssä ja voi jo ihan hyvin, vilkuttaa teillekin

Vähän epäskarppi kuva, mutta ainoa missä vilkuttaa...

Eilinen oli itselleni kova ja vaativa päivä - ehkä siitä sitten joskus. Tullessani kotiin illalla tuli tunne, että konttasin lumessa viimeiset sadat metrit. Vielä en jaksa kertoa.

Tänään kaikki syömättömyys, niskajännitys ja stressi tekivät oloni niin huteraksi ja huojuvaksi, että jouduin pyytämään ystävätärtäni apuun. Helpotti muutaman tunnin kuluttua ja Maria lähti kotiin.

Kymmenisen minuuttia sen jälkeen kuulin hirveää vinkunaa, katsoin työhuoneesta tupaan ja näin Doris-koiran juoksevan keittiöstä tuvan pöydän alle. Sekunnin kuluttua se toi ylpeänä näytille - työhuoneeni oven eteen - tappamansa jumalattoman ison rotan. Kiljaisin, mutta sitten älysin kehua koiraa. Doris nappasi raadon uudelleen ja vei sen terassille.

Mulla on hillitsemätön raato-, hiiri- ja rottafobia. Oli pakko soittaa Marialle ja pyytää TAAS apua. Maria tuli miehensä kanssa (se suuri Metsästäjä) ja veivät raadon koiralleen iltapalaksi...ehkä (Ida elää lähinnä hiirillä, myyrillä, rotilla ja lepakoilla - ei maistu kaupallinen koiranruoka). 

Meillä on keittiössä kaksi sähköistä ultraäänikarkoittajaa. Myrkytkin sain kaikesta pähkäilystä huolimatta laitettua. On rotta varsinainen selviytyjä. Kunnes meidän Doris iski: hyvä, hieno, taitava koira! 

Mutta? - onko tämä enää koti, kun rotat hyppivät seinille? Pitäisi luopua kompostoreista ja lintujen ruokinnasta, ei käy. Naapurikartanossa käy rottapartio kuukauden välein - ehkä ne karkaavat sieltä tänne väljemmille vesille.

OK, lopetan tämän iljetyksen nyt. Mutta: meidän pikkuinen, sydänvikainen borderterrieri Doris on sankari - sitä ei voi kukaan kieltää, eihän?!? Se sama koira, joka edellisessä postauksessani pentuna katsoo Jussia syvälle silmiin...

 

Sama kuva kuin edellä, nyt korttina ;)

Mikään ei mene eteenpäin, kun ei tee mitään.

Tämän päivän suurin saavutus oli täyttää Nordean Visa-korttia koskeva sopimusuudistus. Avasin kuoren vasta eilen ja olisi pitänyt palauttaa jo 31.1.09. Kun kuoressa luki, että TÄRKEÄÄ ASIAA SINULLE, niin luulin että on joku mainos ja laitoin laskujen kanssa samaan pinoon - sitten joskus avattavaksi. Nyt sitten menee Visa perseelleen 13.2. tms. Ehkä ehtivät tallentaa, kun huomenna laitan kuoren postiin. Sitäkin varten täytyy ajaa 2x11km.

Outlook ei pelaa ja siellä on mun kalenteri. Ekan kerran jätin ostamatta paperisen, rangaistus tuli heti. Huomenna ei kai ole mitään, mutta tiistaina on miehen fysioterapia, mihinköhän aikaan?

Eilen maksoin laskuja, niin paljon kuin sieti. Jos tästä pääsen työkyvyttömyyseläkkeelle, niin talous helpottuu ratkaisevasti.

Perjantaina kävin tk:ssa. Illansuussa kaiken miettimisen jälkeen. Viikon olin taistellut kurkkupaisetta vastaan kaikin mahdollisin noitakonstein, mutta torstaina huomasin, että oikean korvan alla - leukaperässä - on puolen kananmunan kokoinen patti: SYÖPÄ, tarkemmin IMUSOLMUKESYÖPÄ (reumaan käytettävä sytostaatti lisää riskiä saada joitain sellaisia) tai AIVOSYÖVÄN etäispesäke! Kurkku ei edes ollut kipeä, mutta siellä oli sellainen outo "tuntemus". Lääkäri sanoi, että selvä kurkkutulehdus ja että imusolmuke on siksi paisunut. 10 pvn antibioottikuuri, jollei auta niin paluu tk:hon. Tällä meidän johtavalla tk-lääkärillä on kiva tapa tehdä sanelu potilaan kuullen - en ole ennen hänen vastaanotollaan käynytkään - sanoi, ettei sitten jää väärinkäsityksiä. Yli 7 vuoden täällä asumisen aikana olen käynyt tk-lääkärissä vissiin 3-4 kertaa. Olen erikoissairaanhoidossa reuman takia.  

Maisema on ollut usvainen.

Onneksi tänään sentään tuli Teemalta Tuulen viemää. En ole elokuvafriikki, kirjoihin keskityn paljon paremmin ja teen omat mielikuvani. Mutta Tuulen viemää on jotain. Jaksoin katsoa koko 3,5-tuntisen lähes lukematta lehteä tai tekemättä mitään muutakaan. Luin ääneen miehelle aina ne teksti+teksti-kohdat, koska niistä hän ei saanut pienintäkään selvää. Takkatuli paloi, oli aika mukava tunnelma.