Tänään sitten viimeinkin kapsuttelin ja rapsuttelin niitä keitettyjä peuranluita. Kylkiluiden käsittelyyn meni varmaan kaksi tuntia, katselin samalla telkkaria. Erittelin kaikki epämääräiset osastoon: koirat. Herkuimmat pääsivät ihmisosastoon. Niskalihat olivat sitten viimeinen herkku. Samalla kiehui liemi kokoon. Sitä ennen keräsin rasvan pois - se on se peuran pahanmakuisin osio, kokeilen josko linnuille kelpaa.   

Kyllä nyt on tyytyväisiä koiria. Nuorimmainen l. Doris meinasi repiä pelihousunsa, kun käsittelin luita. Vieressä sohvalla könötti ja kuolasi, mutta malttoi olla nappaamatta. Minä kun kielsin. Nyt ovat koirien masut täynnä peuranlihaa ja olo auvoinen - uskoisin.

Aamulla keitän sopan viikonlopuksi, ehkä pakkaseenkin. Valmis on aina helpoin ottaa. Vielä on jääkaapissa kaikenlaista selvitettävää tuosta peurasta. Näin se elämä yllättää, ihan muuta piti tehdä. Sukututkimusta ja iänikuista siivousta (työhuone repeää, jotain on vietävä varastoon). Mutta sitä on syötävä, mitä maa tarjoaa. Vanhan, jo edesmenneen "mummon" viisaus. Mummo oli kotoisin Kasmirista. Hänestä varmaan lisää joskus.

Meillä on -15 C. Tänään en lämmittänyt pönttöuunia, takka saa riittää. Pyykinpesu meneillään, joten kuivausrumpu osaltaan lämmittää huushollia. Kuivausrumpuni (Miele) on legendaarinen, hankittu joskus v. -86 tai silleen. Hienosti pörrää aina vaan. Noita ei enää tänäpäivänä saa mistään.

Kohta menen nukkumaan, yritän saada rytmiä kohdalleen. Tai missä se kohta on? Valoisuus on kai tärkein merkitsijä. Tänään neljältä oli vielä valoisaa, JESS! Sieltä se tulee, kesä!

Raija