Kävin aamupäivällä sitten siellä ylävatsan ultrassa. Lääkäri oli nuori, iloinen nainen: sekin jo helpotti.

Munuaiset ok, sappi ok: ei sappikiviä, perna ok, maksassa jotain lievää rasvoittumista, joka ikäiselleni ja painoiselleni vyötärölihavalle olutsiepolle (jolla kova lääkitys mm. sytostaatteja) kuulemma ihan normaalin rajoissa; ei mitään pesäkkeitä eikä muutoksia kuitenkaan, haimakin varmaan ok, vaikkei lääkäri siitä erikseen maininnut. 

Samalla yritettiin ultrata oikealla puolella olevaa palleatyrää, jota ei kuitenkaan näkynyt. On kuulemma vaikea havaita ultralla. Käski hakeutua kirurgille, jos rupeaa enempi vaivaamaan. Toistaiseksi on ollut aika vähäistä ja niin kuin lääkäri sanoi: reumapotilailla kipukynnys tuppaa nousemaan.

Voikohan mielenliikutuksesta saada palleatyrän? Nimittäin ensimmäinen "kohtaus" tuli, kun näin Kättärillä ekan lapsenlapseni Olgan yli 10v sitten. Siihen kohtaan, missä lapsena joskus tuli "pistos" kun juoksi tai muuten ponnisteli. Pysyttelin tietyssä asennossa kipua välttääkseni ja menihän se ohi. On sittemmin vaivannut joitain äkkinäisiä liikkeitä tehdessä yms. Osaan nykyään itse painaa lihakset kohdalleen.

 Ihana Olga-neiti Finlandia-talon Itsenäisyyspäivä-tanssiaisiin lähdössä joulukuussa 2008. (kuva: opettajan ottama, kiitos!) 

Olen saanut elää uskomattoman terveenä. "Hyvät geenit!", sanoi joskus lääkäri katsellessaan labra-arvojani. En ole ennen reumaa ollut koskaan sairaalassa (paitsi lapsia saamassa), minua ei ole koskaan nukutettu ja leikkauksetkin ovat olleet pieniä (siis tyyliin isovarpaan kynnen kavennus, joka sinänsä oli tosi kivulias: se kun tulehtui kun en malttanut olla sairauslomalla, koska olin työpaikalla niin tärkeä...jes) .

Terveelliset elämäntavat ovat sitten vähän unohtuneet, kun mitään ongelmia ei ole ollut nykyisistäkään (nivelreuma ei ole elämäntapa- vaan autoimmuunisairaus). Kunnon hedonistina helposti ajattelee, että nautitaan niin kauan kuin mahdollista!   

Olen lihonut 20 kg mieheni sairastumisen jälkeen. Shokkivaiheen jälkeen tuli ahmimisvaihe, jolloin lohduttauduin. Kolme vuotta sitten loppui liikunta tyystin tämän reuman takia. Olin jo löytänyt itselleni sopivan endorfiinihumalan hankkimiskeinonkin: pitkällinen kävely, usein metsässä ja sienestämässä, joskus sauvoillakin tietä pitkin.

Nyt - 60v tulee täyteen reilun vuoden kuluttua - on jo pilkahdellut ajatuksia siitä, kuinka kiva olisi nähdä lastenlasten aikuistumista; saada ehkäpä nähdä lastenlastenlapsiakin...

Ja sekin, että elämässä on vielä niin paljon mielenkiintoista nähtävää ja tehtävää. Pitäisiköhän aloittaa vesijuoksu (sopinee reumaatikollekin) ja harkita jonkinmoista laihdutuskuuria?

Ehkä ensi maanantaina!

Terkuin Raija