Ollessani työelämässä nukahdin perjantaisin aina sohvalle. Lapset sanoivat:  - Äiti "katsoo" Dallasia! Sitten myöhemmin jotain muuta...

Tästä puhuttaessa mieheni serkku kertoi oksentaneensa usein perjantaisin päästyään kotiin.

Hän kuoli eilen. Vuotta vanhempi kuin mieheni. Sai viime kesänä tietää sairastavansa maksakirroosia.

Mieheni äidinpuoleinen suku on hyvin pieni: hän itse on ainoa lapsi, nyt kuollut serkku oli ainoa lapsi, elossa olevista serkuista yksi on ainoa lapsi, sitten on pari hedelmällisempää perhettä joissa serkkuja ihan muutama - elossa enää harva. Isänpuoleinen suku  on vieläkin pienempi: ei yhtään serkkua.

Muistelen vainajaa suunnattomalla lämmöllä - siksikin, että hän oli ensimmäisiä joka halusi tulla tapaamaan miestäni tämän sairastuttua ja kotiuduttua. Se toinen ainoalapsiserkku taas oli ensimmäinen, joka kutsui meidät kylään. Siinä muuten meni 9 kk. Se merenrantamökkireissu säilyy mielessäni aina. 

Ihmiset halvaantuvat, kun joku halvaantuu. Se ei tunnu hyvältä, se tuntuu hylkäämiseltä. Vereslihalla, eikä kukaan uskalla lähestyä. Silloin tuntui välillä, että vain hoitohenkilökunta osasi suhtautua. Lapset tietenkin, mutta hekin kauhuissaan ja avuttomina. Oma isä, meidän isä!

Muistan ikuisesti sen, kun vein nuorimmaista bussipysäkille aamulla klo 6 ja oli upea tähtitaivas. Hän halusi viettää shokkivaiheessa öitä kanssani ja lähti täältä aikaisin 1,5 tunnin matkalle kohti töitään.

Otin tänään kauniin kuvan iltaruskosta, auringottoman päivän jälkeen klo 16:38. Omistan kuvan Matin muistolle!

Raija